Koska tänään jää tiistairastit ikävästi välistä, niin sattui hyvä sauma alkaa kirjoittelemaan pitkään mielessä hautunutta blogia. Samalla pystyn arvioimaan omaa kehitystä ja pitämään yllä edes jonkin tasoista kirjoitustaitoa, joka on päässyt ehkä vähän ruostumaan välivuoden aikana. Helpoiten kirjoittamisen saa varmaan liikkeelle ihan yleisellä hölinällä siitä, miksi ylipäänsä tykkään rämpiä metsässä kartta kädessä säässä kuin säässä.
Suunnistusharrastukseni lähti liikkeelle siitä, kun lukion tokalla luokalla liikuntatunnilla opettaja sanoi, että yhden liikuntatunnin (joka oli 8.00) sai korvata käymällä paikallisen suunnistusseuran järjestämillä tiistairasteilla. Tartuin mielelläni tähän porkkanaan, sillä pari tuntia pidemmät yöunet houkuttelivat. Aikaisemmin en ollut mitenkään erityisen innostunut koulun kanssa suunnistuksesta. En vihannut sitä, mutta ei se ollut myöskään lempilajini. Odotukset eivät siis olleet korkealla. Tiistairasteilla oli kuitenkin hyvä ja kannustava tunnelma, meitä ensikertalaisia opastettiin ja ehkä se oli lopulta se ajanotto, joka sai lajiin koukkuun.
En ole koskaan ollut mitenkään erityisen innokas lenkkeilijä, jos tarjolla ei ole minkäänlaista houkutinta. Rasteilla löysin kuitenkin juoksemisen ilon, sillä suunnistaessa juoksu kulkee paljon paremmin, kun etsii intona uutta rastilippua ja yrittää päästä mahdollisimman hyvään aikaan. Juoksukestävyyskin kasvaa huomaamatta, kun käy edes suhteellisen säännöllisesti rasteilla ja yrittää muutenkin lenkkeillä pari kertaa viikossa.
Mielestäni parasta suunnistuksessa on se, että jalkojen lisäksi saa ja pitää käyttää aivoja. Jos niitä ei ole käyttänyt, sen kyllä huomaa aika nopeasti, kun on ihan puskassa eikä ole mitään hajua, missä päin karttaa mennään. :D Näin jälkikäteen ajateltuna viime kesä meni kyllä välillä vähän aivottomasti ja blogin nimen mukaisesti summassa suunnassa. :D Tänä kesänä olen kuitenkin jo alkanut havainnoimaan karttaa ja maastoa vähän paremmin, joten ehkä tässä on jonkinlaista kehitystä viime kesään odotettavissa.
Hienoa suunnistuksessa on myös se, että pääsee kilpailemaan ensisijaisesti itseään vastaan. Toki jännittävänä elementtinä ihan jo kuntorasteilla on se, miten oma suoritus sijoittuu muiden suorituksiin nähden. Vaikka varsinaisesti kilpailemaan en vielä ainakaan uskalla lähteä, voi pientä kilpailun tuntua kokea jo kuntorasteilla.
Lisäksi rasteille vetävät hienot suomalaiset metsämaisemat ja vaihtelevat paikat. Vaikka kaupungin sykkeestä pidänkin, lenkkeilen tuhat kertaa mieluummin metsän keskellä kuin kaupungissa. Ehkä se on se pieni eräirma, joka sisälläni kuitenkin asustaa.
Kaikista harrastuksistani, joita olen kokeillut, voimakkaimman flow-kokemuksen olen saanut suunnistuksesta. Ajantaju ja mahdolliset arjen huolet häviävät heti, kun emitin leimaa lähdössä ja kirmaa suorittamaan ensimmäistä suunnistustehtävää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti